Masennuksesta paranee, kusipäisyydestä ei

Masennuksesta paranee, kusipäisyydestä ei

Kävin vaatekaupassa ostamassa mekon Fionalle, vuoden täyttävälle lapsenlapselleni. Kauppa oli juuri auennut ja paikalla oli vain yrittäjä itse. Aloimme jutella säästä ja kohta mietimme jo ilmastonmuutosta. Jotenkin juttu kääntyi yksinäisyyteen ja mielenterveysongelmiin. Rouva kertoi oman miehensä masennuksesta ja miten rankkaa aikaa se oli koko perheelle. Juttelimme yli puoli tuntia ja lähtiessä hän kiitteli kovasti, kun sai purkaa sydäntään.

Hän sanoi, että ihminen jää niin yksin, kun ei kehtaa kertoa ongelmistaan ja   jäin jälleen kerran miettimään, miksi häpeä istuu niin tiukassa, kun mieli sairastuu.

Kun Touko Aalto kertoi masennuksestaan, sosiaalisessa mediassa alkoi järkyttävä ryöpytys ja vähättely häntä kohtaan.  Itse pidän mieleltään vähintään häiriintyneinä henkilöitä, jotka pilkkaavat toisen sairautta. Ymmärtämättömyys ja ilkeys paljastui raadollisesti. Hienoa, että masennukselle uskalletaan antaa kasvot, vaikka osa ihmisistä käyttäytyy kuin apinalauma.  Lohdullista on, että masennuksesta paranee. Ikävä kyllä, kusipäisyydestä ei.

Itsekin aikanaan masennuksen kokeneena tiedän, että se iskee kuin mikä muu tahansa sairaus. Itseni yllätti, miten salakavalasti tauti hiipi enkä edes tunnistanut masentuneeni. Onneksi sain hoitoa ja selvisin. Hoitamaton masennus voi tappaa.

Olen tyytyväinen, että sairastuin. Kiinnostuin ihmisen psyykeestä ja luin kirjoja, joissa käsiteltiin mm. käyttäytymispsykologiaa. Opin lukemaan itseäni ja ennen kaikkea opin, että kun mieli sairastuu, ei se ole häpeä. Ja opin myös ymmärtämään muita.

Nykyään on niin paljon huonosti voivia ihmisiä ja mielenterveysongelmat yleistyvät jopa hälyttävästi, että eikö olisi aika heittää leimaaminen ja häpeily pois.  Jätetään ilkkujat  omaan arvoonsa ja tuetaan niitä, jotka tukea tarvitsevat.

Sulje valikko